No limits! Ei rajoituksia!
Kansainvälistä sisäkorvaistutepäivää vietetään taas viime vuoden tapaan 25.2..
Päivän teemana on ”No limits” eli ”Ei rajoituksia”. Päivän keulakuvana on lapsesta asti sisäkorvaistutetta käyttänyt ammattitanssija Simone Botha. Miksi juuri Simone? Koska hän on kieltäytynyt mukautumasta ulkopuolelta annettuun muottiin sekä työssään tanssijana että mainoskasvona.
Viime vuonna Simone toimi erään kuntosaliketjun mainoskasvona, ja kampanjan tullessa ulos Simone harmikseen huomasi, että kuvasta oli hänen kanssaan neuvottelematta editoitu pois korvan takana näkyvä lähetinkela. Simone harmistui omavaltaisesta poistosta ja tiedusteli mainostajalta sosiaalisen median välityksellä, eikö hänen sisäkorvaistutteensa sopinut mainostajan imagoon. Yhteydenoton jälkeen muokattu kuva poistettiin pikavauhtia mainoskampanjasta – anteeksipyynnön kera – ja korvattiin alkuperäisellä kuvalla, jossa istute oli näkyvissä.
Miksi istutteen näkyminen sitten oli niin tärkeää? Koska näkemämme kuvat ja kuulemamme tarinat muokkaavat käsitystämme siitä, ketkä voivat olla ammattitanssijoita tai esiintyä mainoskuvissa. Eli mielikuvaamme siitä, mikä ylipäätään on kenellekin mahdollista.
***
Simonen tavoin myös minulla on ollut lapsesta asti kuulonalenema, vaikka sisäkorvaistutteet sainkin vasta aikuisiällä kuulon huononnuttua entisestään. Lapsuudesta muistan, että kuulokojeiden käyttöönotto ei juuri houkuttanut. Äidin sitkeyden, laitteisiin totuttelun ja omien ahaa-elämysten ansiosta kuulokojeista muodostui kuitenkin niin täydellinen osa minua, etten pahemmin ajatellut koko asiaa. En mieltänyt olevani kuulovammainen. Käytin kuulokojeita, mutta siltikään en kokenut millään tavallani olevani erilainen. En vielä tänä päivänäkään osaa selittää sitä miksi näin oli, mutta niin sen koin.
Ensimmäisen suuremman identiteettikriisin koin, kun peruskoulun viimeisinä vuosina pohdin kovasti, että mikäs minusta tuleekaan isona. Ammattilaiset romuttivat haaveeni kuulooni vedoten: ne alat, joista ajattelin muovaavani tulevaisuuteni, eivät minulle mukamas käyneetkään. Olin niin pettynyt itseeni – ja paljon mietin sitäkin, olenko ihan täysin epäkelpo kaikkeen tulevaisuudessani.
Pääsin kuitenkin jatko-opiskelemaan ja kävin kouluni kunnialla loppuun asti ilman minkäänlaisia tukitoimenpiteitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu hölmöltä, etten älynnyt hakea tukea opintoihini. Pinnalla oli ajatusmaailma: olen ehkä kuulovammainen, mutta en halua antaa sen vaikuttaa millään tavalla elämääni.
Opiskelujen jälkeen elämäni soljui omalla painollaan perheen ja työn kanssa taiteillen, kuuluisia ruuhkavuosia elellen. Vuonna 2014 havahduin tajuamaan, että työnteko osoittautui mahdottomaksi. Kahvipöytäkeskusteluissa putosin kärryiltä. Suulaassa porukassa keskustelun seuraaminen oli vaikeaa. Asiakaspuheluista en saanut selvää induktiosilmukasta huolimatta, ja väärinymmärryksiä tapahtui päivittäin. Työpäivän päätyttyä olin todella väsynyt ja puolisonikin kyseli, että onkohan kaikki ihan kunnossa.
Lääkäri oli jo 2009 ensimmäisen kerran kysynyt minulta, onko sisäkorvaistute tuttu. Silloin olin tyrmännyt ajatuksen välittömästi. En halunnut edes ajatella asiaa: minun päätänihän ei porata, eikä asenneta mitään ylimääräistä! Lääkäri tuumasi, että tulemme palaamaan asiaan vielä. Hyvin hän sen jo näki tuolloin… Minä vain olin itse valmis vasta muutaman vuoden myöhemmin.
Istutetta varten vaadittavat tutkimukset tehtiin vuonna 2014. Minulle suositeltiin istutteen leikkaamista mahdollisimman pian kuuroutuneeseen korvaan. Päätin suostua, sillä koin ettei minulla ollut enää mitään menetettävää.
Tänä päivänä, vuonna 2018, olen tyytyväinen kahden sisäkorvaistutteen käyttäjä. Kuuloni on istutteiden avulla hyvällä tasolla, ja olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana. Olen tehnyt suurta surutyötä joutuessani jättämään aiemman työni ja hautamaan aikaisempia suunnitelmiani. Nyt kuitenkin ymmärrän kuinka paljon isompaa ja parempaa olen saanut tilalle. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja kontakteja. Uudet suunnitelmat on kehitetty ja olen asettanut itselleni määränpäitä, joita on hyvä tavoitella uusin vahvuuksin.
Kokemukseni rohkaisemana haastan kaikki sisäkorvaistutetta käyttävät ja heidän läheisensä osallistumaan kansainväliseen sisäkorvaistutepäivään. Ota kuva tai kirjoita pieni tarina tilanteesta, jossa sisäkorvaistute on tuonut iloa elämään tai auttanut tekemään jotain sellaista, mitä et ehkä ilman istutetta olisi tehnyt. Jaa kuva nyt sunnuntaina 25.2. sosiaalisessa mediassa tunnisteilla #sisäkorvaistute ja #sisäkorvaistutepäivä2018 tai englanniksi #CIDay18 ja #CochlearImplantDay.
Sillä vaikkei rajoituksia saisi ihan kokonaan katoamaan, kannattaa niiden reunoja tuuppia aina vähän pidemmälle ja samalla kertoa Simonen esimerkin innoittamana muillekin: ”Hei, tää juttu on osa mun elämää – ja se on ihan okei!”.
Karoliina Toivonen
Kirjoittaja toimii Kuuloliiton CI-toimikunnan puheenjohtajana toimikaudella 2018–2020 ja suhtautuu esteisiin ennemminkin vain pieninä hidasteina