”Laki on niin kuin se luetaan” – kuulovammaisten lasten ja nuorten kielellisten oikeuksien toteutuminen ontuu
Lakikielessä pyritään tarkkuuteen ja siksi se sisältää huolellisesti viilattuja sanamuotoja ja määritelmiä. Julkiset palvelut ja niissä tehdyt toimenpiteet pohjautuvat aina lakeihin. Maailma muuttuu ja lakeja joudutaan ajanmukaistamaan. Pohdimme tässä kirjoituksessa lakien vaikutusta kuulovammaisen lapsen ja nuoren mahdollisuuksin opetella ja opiskella myös viittomakieltä puhutun kielen rinnalla. Useimmiten kuuro tai kuulovammainen lapsi syntyy kuuleville vanhemmille. Kuulovammaisella lapsella ja nuorella tulee olla mahdollisuus kasvaa kaksikieliseksi, jolloin lapsi osaa sekä puhuttua kieltä että viitottua kieltä.
Suomessa viittomakielen opetusta tarjotaan tällä hetkellä vammaispalvelulain (voimassa 1.1.1988 lähtien) perusteella harkinnanvaraisena palveluna. Käytännössä palvelun harkinnanvaraisuus on johtanut siihen, että kuulovammaisten lasten ja heidän perheidensä mahdollisuudet saada viittomakielen opetusta ovat vaihdelleet voimakkaasti kuntakohtaisesti.
Parantaako uusi vammaispalvelulaki tilannetta?
Vammaispalvelulainsäädännön uudistamista on valmisteltu pitkään. Vammaispalvelulain uudistuksen tarkoituksena on yhdistää nykyiset vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki yhdeksi uudeksi vammaispalvelulaiksi. Uuden lain on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2023 alusta. Vuoden 2018 jo rauenneessa hallituksen esityksessä (HE 159/2018 vp) vammaispalvelulaiksi oli kuulovammaisille lapsille ja heidän perheilleen kirjattu subjektiivinen oikeus kielen ja kommunikointikeinojen opetukseen. Syksyn 2021 vammaispalvelulakiesityksessä kielen ja kommunikaatiokeinojen opetus olisi osa tulevan lain valmennus -pykälää. Kirjaukset ovat herättäneet kuulo- ja viittomakielialan järjestöissä huolta, koska on koettu, että kirjauksesta ei tule yhtä vahvasti esiin kuulovammaisen lapsen subjektiivinen oikeus viittomakielen oppimiseen.
Mikäli viittomakielen opetus jäisi harkinnanvaraiseksi tai sitä koskeva lakiteksti hyvin tulkinnanvaraiseksi niin silloin vammaispalvelujen, terveydenhuollon sekä kuntoutuksen ammattilaiset lain noudattamisessa vaikuttavat päätöksillään yksilön kielen opiskeluun. Koska kyse on lapsen perusoikeuksista, joista ei säädetä missään muualla kuin tässä laissa, viranomaisella ei pitäisi olla liikkumavaraa, vaan opetus on myönnettävä.
Perusopetuksen roolia viittomakielen oppimisessa vahvistettava
Myös perusopetuksella on roolinsa viittomakielen opetuksessa. Suomalainen viittomakieli – kuten myös suomenruotsalainen viittomakieli – on kansallisesti tunnustettu vähemmistökieli. Vuonna 2015 voimaan tullut viittomakielilaki velvoittaa viranomaista edistämään viittomakielen käytön mahdollisuuksia ja tiedonsaantia viittomakielellä.
Perusopetuslain (628/1998) 10 §:n 2 momentin mukaan kuulovammaisille tulee tarvittaessa antaa opetusta myös viittomakielellä. Lain pykälässä oleva kirjaus jättää tarvittaessa palvelunjärjestäjille liikaa tulkinnanvaraa palvelun toteuttamiseen. Se on tuonut uhkia ja esteitä kuulovammaisen lapsen viittomakielen oppimiseen. Mikäli kuulovammaisena syntyneen lapsen kielitaidon taso jää puutteelliseksi, vaikuttaa se lapsen emotionaaliseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Yhtä lailla kuin viittomakielen opetus tulee olla riittävän vahva tulevassa vammaispalvelulaissa, tulisi myös perusopetuslain pykälää tarkastella uudelleen.
Poliittisten prosessien hitaus kielellisten oikeuksien kentällä
Perus- ja ihmisoikeuksien suoja kehittyy nopeasyklisellä poliittisella kentällä hitaasti. Kuvaannollisen, nimenomaan viittomakielisten kielellisiin oikeuksiin liittyvän aikajanaesimerkin toi esille Itä-Suomen yliopiston dosentti, perustuslakiasiantuntija Pauli Rautiainen. Vuonna 1981 eduskunta edellytti, että viittomakielisen varhaiskasvatuksen oikeuden turvaamiseksi on ryhdyttävä toimiin. 1995 viittomakielisten kielellisten oikeuksien turvaamisvelvoite kirjattiin perustuslakiin. Seuraavana vuonna oikeusministeriön viittomakielityöryhmä katsoo, että oikeus viittomakieliseen varhaiskasvatukseen tulisi kirjata lakiin.
2015 säädettiin viittomakielilaki, ja 2016 Suomi ratifioi YK:n vammaissopimuksen. Vuonna 2018 eduskunnan perustuslakivaliokunta edellytti viittomakielisen varhaiskasvatuksen turvaamista. Vuonna 2021 sivistysvaliokunta edellytti varhaiskasvatuslain muuttamista koskevassa mietinnössään, että tilanteen korjaavan lakimuutoksen valmistelua kiirehditään (SivM 14/2021).Vaikka edellä oleva koskee olennaista perusoikeutta kielen opetuksen turvaamiseksi, Rautiaisen koostamasta aikajanasta ilmenee, että merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut asian saralla sen jälkeen, kun neljäkymmentä vuotta sitten eduskunta edellytti viittomakielisen varhaiskasvatuksen turvaamista.
Viittomakielen opetus tulee olla subjektiivinen oikeus
Viittomakielen opetuksen saaminen ei voi olla harkinnanvaraista, vaan sen on oltava täysin mahdollista ja saavutettavaa kuulovammaisen lapsen vanhempien niin halutessaan. Vapaassa yhteiskunnassa harkinnanvaraisuus kielellisten oikeuksien toteutumisessa on byrokraattista ja haitallista, koska se antaa yksilön kielellisten oikeuksien toteutumisen ylempiin käsiin.
Yhtäkään kuulovammaista lasta ei saa jättää ilman mahdollisuutta oppia viittomakieltä tai kommunikointimenetelmiä, vaan vihdoin on tunnustettava kuulovammaisen lapsen ja hänen perheensä oikeus saada myös viittomakielen opetusta puhutun kielen oppimisen rinnalle. Yhteiskunnalle tulee pitkällä tähtäimellä todella kalliiksi, jos lapsi jää ilman toimivaa kielitaitoa, sillä koulunkäynti, tulkkauspalvelun käyttäminen, työelämä ja yhteiskunnassa toimiminen on mahdotonta ilman kieltä.
Kirjoituksen ovat kirjoittaneet: Kuuloliiton kehittämispäällikkö Anniina Lavikainen ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelija Pekka Kulmala, joka oli korkeakouluharjoittelussa Kuuloliitossa 4.10-3.12.2021 .