Kuuroutuneiden historiasta ja kulttuurista: ”Me, jotka emme kuule pimeässä.”
Blogin on kirjoittanut Kuuloliiton kehittämispäällikkö Anniina Lavikainen.
Kuuroutuneiden toiminta on virallisesti käynnistynyt Kuulonhuoltoliitossa 1980-luvun alussa RAY:ltä saadun projektirahoituksen turvin. Jo sitä ennen kuuroutuneet olivat vaatineet itselleen omaa toimintaa ja heidän tarpeidensa huomioon ottamista. Kuulonhuoltoliiton täyttäessä 50 vuotta vuonna 1980, liitto oli perustanut myös työryhmän valmistelemaan kuuroutuneiden määrän ja tarpeiden kartoitusta. Etsintäkuulutukseen vastasi reilut 200 kuuroutunutta ja 160 vaikeasti huonokuuloista. Silloisten audiologian erikoislääkäreiden näkemyksen mukaan vuosittain kuuroutuvien määrä on vähäinen, noin muutama kymmenen henkilöä vuodessa. Toisaalta audiologit tulkitsivat tuolloin kuuroutuneiksi vain äkillisesti kuuroutuneet, kun taas vähitellen sisäkorvaperäisistä syistä kuuroutuvien osalta todettiin, että heistä monella on jo hyvä huuliltalukukyky, koska heitä on ”audiopedisin keinoin pyritty tukemaan”. 1980-luvulla kuuroutuneiden kokonaismääräksi arvioitiin eri näkökulmat huomioiden noin 3000 henkilöä.
Keitä kuuroutuneet ovat?
Liiton kuuroutuneiden toiminnan alkuvaiheessa käytiin myös vilkasta keskustelua siitä, kuka on ”aito kuuroutunut”. Tiukimmat tulkinnat lähtivät siitä, että kuuroutunut on henkilö, joka ei kuulokojeenkaan kanssa saa puheesta selvää. Vaikeasti huonokuuloinen voi saada puheesta hyvissä kuunteluolosuhteissa hieman selvää. Toisaalta sitten tunnistettiin se, että kukaan ei voi kenenkään toisen puolesta määritellä henkilön itseidentifioitumista, vaan se määrittyy jokaisen henkilökohtaisen prosessin kautta. Toinen ehdotus kuuroutuneen määritelmäksi sisälsi ajatuksen siitä, että jos henkilö saa puheesta selvää vain silloin, kun näkee puhujan suun, on kuuroutunut, käytti henkilö kuulon apuvälinettä tai ei.
1980-alussa toteutettiin myös pienimuotoinen tutkimus kuuroutuneista, mihin vastasi noin 200 henkilöä. Vastauksia pystyttiin vertaamaan Ruotsissa aiemmin tehtyyn vastaavaan tutkimukseen kuuroutuneista. Esimerkiksi suomalaiset vastaajat olivat saaneet harvemmin kuntoutusta kuin ruotsalaiset. Lisäksi suomalaisilla oli huomattavasti harvemmin apuvälineitä käytössään kuin ruotsalaisilla kuuroutuneilla. Suomalaisista kuuroutuneista 62 prosenttia ilmoitti, että heille puhutaan; 17 prosenttia ilmoitti, että heille kirjoitetaan ja 11 prosenttia ilmoitti, että heille viitotaan.
Kuuroutuneiden vertaistoimintaa ja kulttuurin pohdintaa
Kuulonhuoltoliitossa järjestettiin monenlaista toimintaa kuuroutuneille. Historiikin mukaan ensimmäinen pelkästään kuuroutuneille tarkoitetun tapahtuman Kuulonhuoltoliitto järjesti yhdessä Kuurojen liiton kanssa 1960-luvun lopussa. Tapahtumassa keskiössä olivat erilaiset kommunikaatiomahdollisuudet. Tapahtumassa käsitellyistä kommunikaatiomenetelmistä yhdessä puhuja selvittää puhettaan esimerkiksi pään kohotuksilla ja muuttamalla kielen ja huulten liikkeitä muutamien äänteiden kohdalla. Toisessa menetelmässä ”puhetta selvennettiin tiettyjen vaikeimmin nähtävissä olevien äänteiden osalta osoittamalla kädellä sovittuja äänteitä merkitseviä kehonosia.” Esillä oli myös Tanskassa kehitetty suu-käsi-menetelmä (MHS), jossa yhdellä kädellä selvennetään puheesta vaikeasti erotettavia kohtia ja konsonantteja.
Kuuroutuneiden toiminnassa kommunikaation osalta keskiössä on ollut silminkuulo, näkökuulo ja 1980-luvulla lähtien puhuttiin pääsääntöisesti huulioluvusta. Myös viitottu puhe kehittyi toiminnan kehittymisen myötä. Viitotun puheen lisäksi käytettiin termiä viitottu suomi, joka toi esiin eron viittomakieleen. Viitotussa puheessa tai viitotussa suomessa noudatettiin suomen kielen mukaista sanajärjestystä. Alussa viitotussa puheessa viitottiin jokainen puhuttu sana, mutta myöhemmin päätettiin, että ns. pikkusanat jätetään viittomatta, koska ne näkyvät selkeästi huuliosta. Viitottu puhe on vakiintunut huulioluvun tukimuodoksi.
Kuuroutuneiden vertaistoiminnan keskiöön nousivat muun muassa kuuroutuneiden kerhot ja pohdinnassa oli jopa oma yhdistys kuuroutuneille. Kuuroutuneiden oman yhdistyksen ajatuksesta luovuttiin ja päätettiin pysyä Kuulonhuoltoliiton organisaation alla. Osana kuuroutuneiden toiminnan kehittämistä ja kehittymistä keskusteltiin myös kuuroutuneiden omasta kulttuurista. Kuuroutuneiden oman kulttuurin koettiin eroavan kuulevien kulttuureista osittain. Vaikka kuuroutuneet edelleen toimivat kuulevien maailmassa, korostivat he sitä, että kuulevien maailmojen kulttuureja on sopeutettava kuuroutuneille ja kuuroutuneiden omilla ehdoilla. Yhteisen kulttuurin ytimeen ehdotettiin ajatusta, että ”Kun ihmisillä on yhteinen kulttuuri, tarkoittaa se: Minä tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän”. Kuuroutuneiden kulttuuriin ehdotettiin luettavaksi muun muassa yhteinen kokemus kommunikaatiosta ja sen saavutettavuudesta.
Lähde: Hoppula, Tellervo (2002) 20 vuotta toimintaa meille, jotka emme kuule pimeässä. PS-Paino Värisuora Oy, Kemi
