Kuulokojeiden käyttöönotto muutti kaiken
Kellokosken koulun englannin kielen opettaja Susanna Leino ei opiskeluaikanaan kehdannut käyttää kuulokojeita. Nyt kuusi vuotta aktiivisesti kojeita käytettyään hän ymmärtää, miten paljon kuulokojeista olisi ollut hyötyä jo koulu- ja opiskeluaikoina.
Susanna sai ensimmäisen kojeen 15-vuotiaana, mutta kesti liki 20 vuotta ennen kuin hän ryhtyi käyttämään kojeita päivittäin.
– Ei siinä niinkään häpeää ollut, mutta en halunnut myöntää olevani erilainen ja erottua muista. Teininä mietti seurustelua ja ulkonäköä, ja sitä millaiselta pitäisi näyttää – oli aika yksipuolinen kuva millainen pitäisi olla. Ja kun 15-vuotiaana arki ja oma itse oli muutenkin hakusessa, ei siihen samaan syssyyn jaksanut häslätä kojeen kanssa. Yritin vain pinnistellä normistandardien mukaan, kertoo Susanna.
– Tavallaan jäin kuulovamman kanssa myös yksin. 90-luvulla ei ollut netti- ja vertaistukifoorumeja. En tavannut toisia nuoria, joilla olisi ollut koje. Myöskään terveydenhuollossa ei silloin riittävästi ohjattu ja seurattu kojeen käyttöä. Nyt kokemus kuulokeskuksessa on ollut aivan toinen – minulle on riittänyt aikaa, on kyselty miten pärjään ja kuunneltu.
Lukiossa ja yliopisto-opinnoissa Susannan huonokuuloisuutta ei erikseen huomioitu. Hän kuitenkin huomasi, että muun muassa soinnillisia ja soinnittomia äänteitä oli vaikea erottaa. Tästä huolimatta Susanna kävi koulua musiikki- ja tanssipainotteisella luokalla, opiskeli kieliä ja on toiminut englannin kielen opettajan lisäksi muun muassa juhlapuhujana ja musiikin opettajana.
Yläkoulussa Susanna kertoi kavereilleen kuulovammasta, mutta ei enää lukiossa ja yliopistossa. Monia nuoren huonokuuloisuus hämmensi, sillä he olivat kuvitelleet, että se on vain vanhusten juttu.
– Teininä ja nuorena aikuisena se oli sellaista kipuilua itsensä kanssa. Ystäviä, joihin itseänsä peilasi, piti täydellisinä. Minulle normaaliuden tavoittelu oli kova juttu ja kuulovamma vaikutti laajasti itsetuntooni ja itsevarmuuteeni. Oli pitkä prosessi hyväksyä itsensä vikoineen. Täytyi mennä monen kuopan kautta ja löytää uusi tasapaino ja katsantokanta omaan elämään. Oikeastaan vasta erityispedagogiikan opinnot muuttivat oman suhtautumiseni vikoihini ja itseeni.
Kuulokojeiden käyttöönotto antoi Susannalle uuden elämän
Susanna sinnitteli pitkään työelämässäkin ilman kuulokojeita. Vasta, kun työterveyshuollon audionomi ihmetteli ”miten voit tehdä töitä tällä kuulolla”, ja kun oppilaat rupesivat huomauttelemaan ”sä et kuule, en sanonut tonne päinkään”, Susanna päätti ottaa kojeet käyttöön.
– Kuulokojeiden käyttöönotto muutti kaiken. Se antoi uuden elämän. Äänimaailma rikastui, enkä väsy niin herkästi. Nyt pärjään myös hälyisessä ympäristössä paremmin.
– Sosiaaliset suhteet helpottuivat huikeasti kojeiden myötä. Aiemmin vetäydyin helposti sosiaalisista tilanteista ja jättäydyin ulkopuolelle. Olin usein omassa kuplassani. Nyt taas kun laitan kuulokojeet päälle, avaan itseni maailmalle ja olen siinä mukana. Ja jos on huonot fiilikset, en käytä kuulolaitteita, hymähtää Susanna.
Nykyisessä työpaikassaan Susanna on kertonut sekä kollegoille että oppilaille kuulovammastaan.
– Opettajayhteisö on suhtautunut asiaan hienosti ja joustavasti. He muun muassa itse ehdottavat, että mene sinä tuohon tilaan niin minä otan tämän kaikuisamman tilan. Myös työsuhteen alussa esimies fiksusti kysyi tarvitseeko hänen tietää jotakin kuulovammasta.
– Oppilaille selitän, että huonokuuloisena en hälyssä pysty seuraamaan kaikkea ja vaadin hiljaisuutta. Jotkut pitävät ehkä tiukkiksena, jotkut ehkä hämmentyvät, mutta yleisesti asiaan suhtaudutaan myönteisesti.
Pätkätyöläisenä ei uskalla puhua epäkohdista – aina ei halua mennä omat tarpeet edellä
Susanna teki pätkätöitä 10 vuotta ennen kuin aloitti nykyisessä työssään.
– Pysyvässä työsuhteessa voi helpommin tuoda asioita esille, tulee kuulluksi ja myös muutokset ovat mahdollisia. Sijaisena pitää esittää, että pärjää – ei uskalla puhua epäkohdista. Aina ei voi ottaa huonokuuloisuutta ja siihen liittyviä tarpeita ensimmäiseksi esille. On myös henkisesti rasittavaa vaatia ja kantaa omaa lippua. Mieluummin sopeutuu ja venyy, eikä pidä itsestään liikaa ääntä. Olisi helpottavaa, jos perusasiat olisivat työpaikoilla kunnossa – aina ei halua ja jaksa mennä omat tarpeet edellä.
Kuulovammaisen opettajan kannalta koulujen suurimpina haasteina ovat toiminnasta syntyvä hälyisyys sekä tilojen kaikuisuus ja huono äänieristys. Tosin näistä syntyvä melu tutkimusten mukaan häiritsee noin kahta kolmasosaa opettajista päivittäin eli kysymys on paljon laajemmasta kaikkien opettajien ja lasten hyvinvointiin ja terveyteen liittyvästä asiasta.
Susannan mukaan nykyisin kuitenkin mennään parempaan suuntaan.
– Uusissa oppimisympäristöissä akustiikkaan panostetaan enemmän: akustiikkalevyjä asennetaan, kalusteet liikkuvat hiljaisesti pyörillä ja tiloissa on pehmeitä sohvia, säkkituoleja ja jakkaroita, jopa mattoja. Tiloissa liikutaan sukkasillaan. Myös uusi opetussuunnitelma suosii pienissä ryhmissä opiskelua, jolloin opettaja on enemmän lähikontaktissa oppilaiden kanssa. Ryhmästä toiseen siirtymisten välillä opettajalle jää aikaa vetää henkeä – työtä on helpompi rytmittää.
Normaaliuden pakosta moninaisuuden ymmärtämiseen
Kuulovamma on ihmisessä vain yksi ominaisuus monien muiden ominaisuuksien joukossa. Se ei määritä koko ihmistä. Se ei tee hänestä työ- tai toimintakyvytöntä eikä kerro mitään itse ihmisestä tai hänen kyvyistään. Voi myös väittää, että ihmisillä on keskimäärin niin paljon erilaisia vikoja, vammoja, sairauksia, ihon värejä ja piirteitä, ettei mitään normaalia ihmistä ole olemassakaan.
Susannalla sekä käsitykset normaaliudesta että yhteiskunnan stereotypiat estivät kasvua kokonaiseksi itsekseen pitkään.
– Koen, että nykyään minulla moninaisuuden ymmärtäminen tulee syvältä. Toivon, että moninaisuus arkipäiväistyisi, ja että yhteisöt ja yhteiskunta tulisivat vastaan … että moninaisuus hyväksyttäisiin.
Teksti ja kuva: Annina Virta
Juttu julkaistu Kuuloviestissä 1/2018
Henkilön, jolla on lievä tai keskivaikea kuulovaurio, on tavallisesti vaikea tunnistaa oma kuulovaurio. Huonokuuloisuus etenee hitaasti, jolloin sopeutuminen kulloiseenkin vaiheeseen estää ongelman tunnistamista. Huonokuuloisuuteen tottuu ja sen kanssa oppii sinnittelemään.
Monesti on myös vaikea myöntää oma kuulonalenema ja ryhtyä käyttämään kuulokojeita. Huonokuuloisuuden myöntämisen vaikeuteen ja kuulokojeiden käyttämättömyyteen liittyy usein ennakkoluulot ja häpeä sekä vammaiseksi tai vanhukseksi leimautumisen pelko. (Aaltonen ym. 2013, Hahmoton häpeä ja kuulokojekuntoutus >)