Kuulijan vastuusta sekä kokemus- ja kommellustiedon tärkeydestä
Erään kuuloyhdistyksen CI-kerho, syksy 2016:
Rouva katsoo minua tuikkivin silmin ja selittää ilmeikkäästi. Hänen kertomansa tarina menee suurin piirtein näin: ”Siellä me oltiin, teatterin aulassa. Ja mä katson että voi kauhistus: tuolla se teatterinjohtaja nyt tervehtii kaikkia vieraita. Ei siinä mitään, mutta poskisuudelmin! Tiesin heti, että mitä tulee käymään, mutta ei siinä ehtinyt tehdä yhtään mitään. En siis yh-tään mitään ehtinyt tehdä, kun sieltä se jo tuli. Ja niinhän siinä kävi, juuri kuten olin pelännytkin. Justiinsa niin…”
Rouva pitää pienen – veikkaanpa että varsin tarkkaan harkitun – tauon. Juttu on selkeästi parempi jos kuulija joutuu odottamaan loppuhuipennusta hetken. Ja tauko kyllä toimii: hykerryttää vähän jo valmiiksi vaikka minulla ei olekaan mitään aavistusta siitä, mitä rouva niin varmasti ennusti tapahtuvaksi. (Jollakulla muulla voi tässä kohden jo ollakin!) Sillä niinhän siinä kävikin…
”…että mun implantti nappasi sen silmälasin sankaan kiinni! Siinä se sitten killui teatterinjohtajan silmälaseissa. Mun kuulo!”
Katson tuikkiviin silmiin ja kuvittelen mielessäni juhlatamineisiin pukeutuneen rouvan ja hieman virallisen teatterinjohtajan, jonka silmälasin metallisankaan – hupsista vaan – yhtäkkiä kesken tervehdyskierroksen tarttuu sisäkorvaistutteen ulkoisen osan magneetti puheprosessoreineen ja lähetinkeloineen päivineen. Hykerrys muuttuu nauruksi: siihen poskisuudelmaan oli totisesti käsikirjoitettu yllättävä käänne, jota ei teatteriammattilainenkaan välttämättä olisi osannut ennustaa.
Rouva palkitsee nauruni tyytyväisellä virnistyksellä ja siirtyy seuraavaan sisäkorvaistutteen kanssa kokemaansa kommellukseen. Minua hymyilyttää vielä pitkään tapaamisemme jälkeen.
***
Pidän kertomuksista, erilaisia kokemuksia kuvaavat tarinat ovat usein parhaita. Niiden äärelle kannattaa mielestäni pysähtyä, jos vain suinkin mahdollista, sillä ne voivat avata uusia maailmoja ja tarjota sellaisia näköaloja, joihin itsellä ei muuten olisi pääsyä tai kosketusta. Ne voivat vahvistaa ja tukea oman kokemuksen jäsentelyä ja hahmottamista tai antaa tuttuun asiaan uusia näkökulmia. Tarinat eivät koskaan synny tyhjiössä. Ne syntyvät monesti tilanteissa, joissa ihmiset kohtaavat toisensa ja niitä kerrotaan edelleen taas toisissa kohtaamisissa: omille läheisille, vertaisille ja satunnaisemmillekin kanssakulkijoille.
On harmillisen helppo kuvitella, miten teatterin aulassa tapahtuneesta hullunkurisesta kommelluksesta olisi voinut syntyä toisenlainenkin tarina. Sellainen, jota ei tee mieli oikein kenellekään kertoa. Sellainen, jonka ajattelu saattaa tuntua vähän nolottavalta. Ehkä jopa sellainen, jonka vuoksi jatkossa tekee mieli vältellä teatterin ensi-iltoja tai potentiaalisia poskisuudelmia. Sellainen, jota kertoessa ei ainakaan soisi kenenkään nauravan.
Ero hauskan tarinan ja kurjan muiston välillä ei välttämättä ole kovin suuri – ja juuri siksi meidän jokaisen kannattaa kiinnittää siihen huomiota.
Jollekin saattaa mieleen tulla, että ero riippuu siitä, miten sattumuksen kohde asiat yleisesti ottaen kokee. Siis millainen on itsetunto, huumorintaju ja niin poispäin kullakin sattuu olemaan. Ehkä se voi olla niinkin. Vaan aika varmasti on myös niin, että nuo edellä mainitut asiat muodostuvat yhdessä ympäristön suhtautumisen ja aiempien kokemusten kanssa.
Siksipä väitänkin, että se pienensuuri ero hauskan tarinan ja kurjan muiston välillä löytyy monesta tilanteesta ja paikasta: rouvan ja teatterinjohtajan poskisuudelmasta kertovassa tarinassa se löytyi todennäköisesti ainakin teatterinjohtajan pelisilmästä, muiden paikallaolijoiden reagointitavasta, tarinan kertomispaikan ilmapiiristä ja kuuntelijoiden luotettavuudesta.
Ne ovat sellaisia asioita, joihin kukin voi omalta osaltaan omissa kohtaamisissaan vaikuttaa. Ja jos kaikki menee nappiin, niin kenties kohtaamisesta syntyy tuikkivin silmin kuvattu kommellus, jota on hauska kertoa ja kuunnella.
***
Erilaisten kokemusten leviäminen – vaikka pienenkin, ehkä ihan arkiselta tuntuvan murusen – on tärkeää, jotta ihmisillä on mahdollisuus hahmottaa, miten jokin heille itselleen ehkä ihan vieras tai uusi asia voikin olla merkittävä osa toisten ihmisten arkea. Toisten ihmisten kokemuksia kuuntelemalla voi myös huomata, miten joku toinenkin saman asian kanssa elävä ihminen on kokenut vähän samoin – tai joskus ihan eri tavalla.
Tästä syystä halusimme CI-tukiverkosto-projektissa edesauttaa kokemusten leviämistä kuvaamalla sarjan videoita, joissa eri-ikäiset sisäkorvaistutetta käyttävät aikuiset kertovat kokemuksistaan heille esitettyjen kysymysten näkökulmista. Järjestimme kuvaukset viime keväänä, ja olimme iloisia siitä, että saimme varsin nopealla aikataululla videokuvauksiin osallistujiksi niin monta hienoa ihmistä ja tarinaa. Joukossa oli sekä toiminnassamme jo ennestään mukana olleita että varta vasten videokuvauksista innostuneita. Videokameran eteen asettuminen ja omista kokemuksista kertominen oli joillekin ihan helppo juttu. Moni kuitenkin kertoi jännittäneensä ennen kuvauksia hieman, ja totta puhuakseni meitä kuvauksien järjestelyihin osallistuneitakin nipisti vähän mahanpohjasta, vaikka emme videolla itse esiintyneetkään.
Pieni jännitys kuuluu asiaan, ja videoista tuli kerta kaikkiaan ihania! Ensimmäisen kerran raakamateriaalia katsoessani, piti minun keskeyttää videoiden katsominen useampaan otteeseen, koska olin kanssajännitykseni myötä yksinkertaisesti niin hyvillä mielin siitä, miten luontevasti ja kivasti ihmiset kokemuksiaan kameralle kuvasivat. Kiitokset vielä tässäkin yhteydessä videon tekoon osallistuneille: Irmalle, Karoliinalle, Marikalle, Oskarille, Riikalle, Robertille, Sulolle ja Ullalle – olette loistavia! Kiitokset myös videoiden kuvaamisesta, leikkaamisesta ja tekstityksistä vastanneelle Ronille!
Muutamia kuvatuista videoita vilautimme jo heti keväällä huhtikuun loppupuolella järjestetyssä sisäkorvaistuteaiheisiin keskittyneessä EURO-CIU Symposiumissa, jonka toisena pääjärjestäjänä Kuuloliitto sisäkorvaistutelasten LapCi ry:n ohella toimi. Tämän blogikirjoituksen myötä myös yleisö siellä ruudun toisella puolella saa ensimmäisen maistiaisen videosarjastamme.
Maistiaisvideossamme haastateltavamme vastaavat kysymykseen siitä, ovatko he törmänneet kommelluksiin sisäkorvaistutteen kanssa. Videosarjamme jatkuu myöhemmin kiinteämmin sisäkorvaistutteen saamiseen sekä erilaisten sisäkorvaistutehoitopolkuun liittyvien kokemusten parissa. Halusimme kuitenkin aloittaa näillä pienillä kommellustarinoilla. Toivomme, että tämä blogiteksti sekä videomaistiaisemme tuo iloa viikkoonne – ja ehkäpä muistuttaa meitä kaikkia siitä, että erilaiset pienet kommellukset ovat yksi, lopulta ihan mukavakin osa meidän kaikkien elämää.
Katseluniloa!
Ilona Maula-Tervo
Kirjoittaja on Kuuloliiton CI-tukiverkosto-projektin projektikoordinaattori ja sosiologi, joka kuuntelee mielellään erilaisia kokemuksia ja pohtii, miten ne muotoutuvat juuri tietynlaisiksi.
Kuulo päällä -blogisarja ilmestyy Kuuloliiton nettisivuilla CI-tukiverkosto-projektin aikana. Siinä tarkastellaan sisäkorvaistutteeseen liittyviä ilmiöitä eri näkökulmista: tiedolla, kysymyksillä ja arjella höystettynä, myös pilkettä silmäkulmassa. Blogisarjan tekstit tuovat esiin kirjoittajiensa ajatuksia ja pohdintoja, eivätkä ne edusta Kuuloliiton virallista kantaa. Mikäli sinulla on vinkkejä kiinnostavista aiheista, kirjoittajista tai haastateltavista, klikkaa juttuvinkkisi eteenpäin täällä.