Silminkuulo ja näkökuulotaito huonokuuloisen tukena – katsaus kuulovammaisuuden historiaan
Blogin on kirjoittanut Kuuloliiton kehittämispäällikkö Anniina Lavikainen.
Vieläkö sitä näkökuuloa opetetaan, kysyttiin minulta pari vuotta sitten yhdessä Kuuloliiton jäsenyhdistyksen tilaisuudessa. Ikääntynyt kysyjä kertoi käyneensä liiton näkökuulokursseilla nuoruudessaan ja kokeneensa ne erittäin hyödyllisiksi. Minua kysymys hymyilytti, koska nykysuomen kielessä emme enää juurikaan käytä näkökuulo -käsitettä. Kerroin hänelle, että kyllä edelleen jäsenyhdistyksissä on kokeiltu huuliolukuun liittyvää toimintaa kerhomuodossa. Myös huuliolukuun liittyvä akateeminen tutkimus on kohottanut profiiliaan uudelleen viime vuosina.
Mitä kaikkea näkökuulon, silminkuulon ja huulioluvun historiaan sisältyy? Silminkuulo ja näkökuulo on ollut suomalaisen kuulovammaisliikkeen varhaisvuosien toiminnan keskiössä. Kuuloliitto on perustettu vuonna 1930 ruustinna Naimi Päiwiön toimesta. Naimi oli itse aikuisiällä kuuroutunut henkilö, joka oli ammattitaustaltaan opettaja. Kuuroutumisen myötä hän haki oppia huonokuuloisten ja kuuroutuneiden opettamiseen ja tukemiseen. Naimi suomensi saksalaisen Karl Brauckmannin teoksen ”Kuulovikainen suullisen keskustelun seuraajana ja silminkuulon ongelma”. Siinä Brauckmann käy läpi aiempia silminkuuloa koskevia tutkimuksia, asemoi silminkuulon ominaispiirteitä ja kohderyhmää sekä kehittää omaa menetelmäänsä tieteelliseen tietoon pohjautuen silminkuulolle. Brauckmann kuvaa silminkuuloa erityisesti huonokuuloisia ja kuuroutuneita hyödyttäväksi menetelmäksi sekä erottaa sen kuurojen opetuksessa samana ajankohtana vallalla olleista opeista ja menetelmistä.
Silminkuulon perimmäinen olemus
Brauckmann pohdiskelee silminkuulon syvintä olemusta ja liittää siihen sekä silmien, korvien ja tunnon varassa tapahtuvan aistimisen. Ensinnäkin jokaisella kansalla on Brauckmannin mukaan omanlaisensa tapa puhua ja käyttää puheliikkeitä. Kansallisten puheliikkeiden variaatioiden lisäksi myös yksilöiden puheliikkeet ovat omanlaisiaan. Brauckmann nimeää puheliikkeiden kokonaisuuden kielen (puheen) liikuntamuodoksi. Toisekseen puheliikkeillä on kuultava vaikutus, akustinen efekti. Brauckmannin mukaan: ”Kielen akustinen ja motorinen muoto vastaavat toisiaan koko jaoituksessaan, ovat toistensa rinnakkaismuotoja”.
Kolmanneksi puheliikkeillä on Brauckmannin mukaan sivuilmiönsä, ”jotka ovat silmin nähtäviä”. Tällä Brauckmann viittaa huulioluvulle tyypillisiin piirteisiin, kuten suun ja kasvojen kuviin, toisin sanoen puheliikkeet aiheuttavat väreilyjä ja muutoksia huulilla, poskilla, kasvoilla ja kaulalla. Brauckmann kutsuu puheliikkeiden sivuilmiöitä ”optillisiksi myötäilmiöiksi.” Neljänneksi silmikuulon ominaisuudeksi Brauckmann nimeää kaikki ne myötäilmiöt, joita puhumisessa ja sen aikana syntyy, kuten ”mikä kuvastuu kasvoista, käsistä, koko ruumiista, sen jännittyneisyydestä, liikkeistä, ryhdistä, sekä etenkin katseesta, silmistä, se mitä nimitämme ilmeiksi ja eleiksi.”
Silminkuulon ja huuliltaluvun harjoitteleminen
Brauckmann käy läpi tutkimuksessaan yksityiskohtaisia harjoituksia silminkuulon harjoittamiseksi. Reilut 10 vuotta myöhemmin ilmestyneessä suomalaisen Urho Kierimon kirjassa on myös useita harjoituksia huuliltaluvulle. Kierimon teos on käytännönläheisempi teos huuliltaluvusta, eikä samalla tavalla käy läpi silminkuulon tai huulioluvun tieteellisiä perustoja. Kierimo vaikuttaa kuitenkin suhtautuvan asteen kriittisesti joihinkin Brauckmannin näkemyksiin. Kierimo myös suhtautuu kriittisesti silminkuulo -käsitteeseen, ja pitää huuliltalukua parempana käsitteenä. Hän toteaa teoksensa alaviitteessä silminkuulosta, että se on ”loogillisesti mahdotonta, sillä eihän silmillä voi kuulla”.
Näin lyhyessä kirjoituksessa on mahdotonta käydä yksityiskohtaisesti läpi silminkuulon, näkökuulon tai huuliltaluvun mahdollisia eroavaisuuksia. Kuitenkin kaikki edellä mainitut menetelmät ovat tähdänneet huonokuuloisten ja kuuroutuneiden arjen ja toimintakyvyn tukemiseen aikana, jolloin kuuloteknologiaa ei ollut vielä juurikaan saatavilla.
Näkökuulokursseja järjestettiin sekä Kuuloliitossa (ent. Kuulonhuoltoliitto ry, Suomen Huonokuuloisten Huoltoliitto ry) että sen jäsenyhdistyksissä. Kuopion kuulonhuolto ry:n historiikissa näkökuulokurssit kuvataan yhdistyksen toiminnan alkuvaiheen tärkeimpänä toimintamuotona. Yhdistys järjesti ensimmäisen näkökuulokurssin Kuopion kansalaisopiston kanssa ja sen vetäjänä toimi yhdistyksen perustajajäsen, erityisopettaja Anneli Nissinen. Kurssin sisältöön kuuluivat yksikertaiset äänneharjoitukset, äänteiden, tavujen ja äänneliikkeiden läpikäyminen. Sen jälkeen harjoittelussa siirryttiin pidempiin lauseisiin ja tarinoihin. Näkökuulo- / huuliltalukukursseille riitti osallistujia, koska ne olivat kalliisiin kuulokojeisiin nähden laajemmin huonokuuloisten henkilöiden saavutettavissa. Näkökuulokurssien ohella kehitettiin Kuopiossa myös viikoittain kokoontuvaa näkökuulokerhotoimintaa.
Huulioluvun historia on pitkä ja se on kokenut monia eri vaiheita ja näkökulmia. Viime vuosina akateeminen tutkimus on aktivoitunut uudelleen huulioluvun tutkimuksen pariin. Esimerkiksi Oulun yliopistossa tutkitaan kuulovammaisten lasten huuliolukutaitoja sekä kehitetään keinoja taidon tukemiseksi. Myös Kuuloliitossa olemme julkaisseet uutta materiaalia huulioluvusta, Hauskaa huuliolukua – ryhmäoppimismateriaalin, sekä valmentaneet yhdistysten vapaaehtoisia huuliolukukerhojen järjestämiseen yhdistyksissä.
Lähteet:
Brauckmann, Karl (1933) Kuulovikainen suullisen keskustelun seuraajana ja ”silminkuulo” -ongelma. Porvoo, Helsinki, WSOY. Suomentanut Naimi Päiwiö.
Kierimo, Urho (1947) Huuliltaluvun oppikirja huonokuuloisille ja kuuroutuneille. Kirjapaino Polytypos, Turku.
Vanhala, Jenni (2008) Yhistys on sitä, mikskä sen tekköö. Kuopion kuulonhuolto ry 1958-2008. Offsetpaino L. Tuovinen, Kuopio