Kun veljeni kuulolaitteet sai
Kirjoittaja on kuntoutussihteeri Maria Timonen Kuuloliitosta
Huomioin jo jonkin aikaa veljeni kuulon heikentyneen. Tavatessamme synnyinkodissamme, hän istuu mielellään tuvan perällä mukavassa nojatuolissa, jonka malli on jo antiikkinen. Nykyään hän puhuu pikkuisen kovemmalla äänellä. Väliin hän ei ota osaa sellaisiin keskusteluihin, joissa käytetään miedompaa ääntä.
Ensimmäisen kerran huomauttaessani veljelleni hänen kuulostaan, hän totesi, että ”kyllä minä kuulen, mutta onhan nuo moottorisahat, traktorit ja metelityö vaikuttaneet, vaikka olenkin pitänyt kuulonsuojaimia viimeiset vuosikymmenet”.
Silloin tällöin otin asian puheeksi, mutta hän ei ollut kiinnostunut keskusteluaiheesta. Kuittasi sen vain parilla sanalla antaen ymmärtää, ettei tästä aiheesta kannata puhua. Pari kertaa olin joka tapauksessa evästänyt häntä menemään tarkempiin kuulontutkimuksiin terveyskeskukseen. Puheeni näyttivät menevän kuin vesi hanhen selästä! Veljeni katsoi minua, nuorempaansa ”älä kuule yritä, kyllä minä tiedän nämä jutut, sinä yrität nyt vain olla viisaampi kuin minä” katseella.
Puolivuotta, ehkä jopa vuosi kului, kun hän kerran tavatessamme kertoi menevänsä kuulolaitesovitukseen. Asiat olivat siis edenneet. Hienoa ajattelin ja sanoin sen myös hänelle. Sitten taas kului aikaa. Erään kerran hän yllätti ja näytti laitteet korviensa takana, muutapa niistä ei juuri näkynytkään. Kyllä olivat pienet ja hienot.
Tapaamme muutaman viikon välein. Toisella kertaa hän sitten itse otti asian puheeksi mainiten ”kuinka laitteilla on hankalaa, kun ei ne auta siellä missä pitäisi kuulla oikein ja hyvin”. Varovasti kysäisin, että millaisissa tilanteissa? Veljeni on innokas tanssinharrastaja. Hän kertoi, että haasteita kuulemisen kanssa on tanssiharjoituksissa ja yleensäkin tansseissa. Siellä ei kuule musiikkikappaleiden ensitahtien alkua kunnolla. Huokasin, olin hiljaa ja yritin laskea kymmeneen. Kysyin sitten, oliko hän käyttänyt laitteita muutoinkin, kotona tavanomaisessa arjessaan. ”No en juurikaan, kun en tarvitse ja kotona kuulen, eikä siellä ole mitään tärkeää kuultavaakaan”, veljeni totesi.
Lähdin varovasti liikkeelle kertomalla miten tärkeää nimenomaan kotona ja tavallisessa arjessa päivittäinen kuuntelu on. On tärkeää totutella kuulemaan, antaa aivojen oppia uuteen äänimaailmaan. Ja vasta totutteluvaiheen jälkeen kannattaa ottaa laitteet käyttöön vaativampiin tilanteisiin. Myös melussa kuulemista täytyy harjoitella.
Aiheeseen yritin palata muutamaan otteeseen huonolla tuloksella. Eräänkin kerran hän totesi ”älä yritä, kyllä ne siellä sairaalalla tietävät nämä asiat”. Joka kerta ottaessani asian puheeksi koin saaneeni korvilleni tai nenälleni! Syvä kuilu laskeutui välillemme, jonka yli näen veljeni, mutta luokse en pääse. Tai meidät erottaa hiekka-aavikko, jota ylittäessä kieli kuivuu kitalakeen ja kielen päällä olleet sanat katoavat aavikkotuuleen. Olin harmissani ja väliin jopa raivoissani, mutta sitten ajattelen, että hän itse valitsee elämänsä ja sen suunnan myös tässä asiassa.
Veljeni näyttää kompastuvan kaikkein yleisimpään ja tavanomaisimpaan alun vaikeuteen! Kaikki menee hukkaan, mikäli tilanne päättyy tähän. Kuulolaitteet jäävät rasioihinsa kirjahyllyn toiseksi ylimmälle tasolle. Veljeni voi rauhoittaa itseään, että kyllä minä yritin ja on minulla laitteet, mutta eivät ne mitään auta.
Silti sisaren toivo elää kaikesta huolimatta. Ehkä jonain päivänä asia taas liikahtaa eteenpäin. Kuulokojeista voisi olla veljelleni hyötyä päivittäin oman arjen niin pienissä kuin isommissakin askareissa: tv:n kuuntelussa, kauppareissuilla ja isovanhemmuudessa. Tansseissa kuulisi musiikkia, vaikka muutama alkutahti ehkä menisikin sivu korvan. Kalareissuilla voisi kuulla lintujen laulua, aaltojen liplatusta ja virvelin kelan kitinää siiman kiristyessä kalasaaliin tarratessa kiinni.